Paperiahommia ja puupinoja -näyttely tuli vastaan nopealla aikataululla, eikä puupinoja tehdessä jäänyt aika tekemisen puntarointiin. Nyt kun ripustuksesta on kulunut viikko, pystyn jo itselleni selittämään mitä tapahtui. Voisin yrittää avata sitä tässä hiukan. Kyse on kokeesta. Kuten tieteellisessä kokeessa itselleni asettama kysymys oli "mikä riittää veistokseksi?". En ole koskaan tehnyt puhtaita abstraktioita, enkä juuri ole niihin kiinnittänyt huomiotakaan. Puupinoja tehdessä kuitenkin tärkeäksi tuli veistoksellisuus. Siis se miten pinnan ja muodon vaihtelut luovat tunnelman ja dynamiikan. Aiheesta tuli pelkkä kehys, joka esti oman hämmennykseni. Pystyin huoletta tekemään muotoon ja pintaan perustuvia ratkaisuja tietäen koko ajan että lopputulos tulee näyttämään puupinolta. Puupino on hyvin laaja käsite, eikä ahdasmielisinkään katsoja tule sanomaan, että tuo ei näytä puupinolta, JES. Puupinojen seassa vilahtelevat viittaukset ihmiskalloon eivät syntyneet tarpeesta tehdä tunnistettavaa ja helposti lähestyttävää, vaan tuttu muoto toimi työkaluna muodon hakemisessa.
Vaikka osa yleisöstä on jäänyt hieman hämilleen, sain tästä näyttelykokemuksesta paljon aineistoa, josta jatkaa eteenpäin. Muodon ja sisällön sekä syvän ja populaarin välillä olevan kartoitus jatkuu, enkä suinkaan aio pysähtyä löydettyäni jotain hyvää.
No comments:
Post a Comment