Oma teossarjani nakattiin jokeen Heurekan puistossa avajaisia edeltävänä iltana. Samoissa Vantaanjoen syvyyksissä lienee Kari Cavènin kaksi ja puoli metrinen teräsrakenteinen pallo. Lahden kisapuiston aidasta revittiin Päivi Reposen noin 30-osainen valokuvateos. Lähistöllä Ulpu Riikosen kierrätyspuinen aamiaispöytä katosi jäljettömiin 4 päivää näyttelyn avaamisen jälkeen. Tässä on vain muutama esimerkki tämän kesän näyttelyvandalismista.
Taiteilijan kannalta tilanne on turhauttava. Järjestäjät eivät halua nostaa asiasta negatiivista haloota. Poliisia ei liiemmin kiinnosta. Mitkään kiinnitysratkaisut eivät auta kun porukalla lähdetään teoksen kaatoon. Kesäiset ympäristö- ja kaupunkitaidenäyttelyt tehdään pienellä budjetilla ja ihan vaan ihmisten iloksi.
Tilanteessa on turha lähteä osoittelemaan ketään. Kyse on asenneilmapiiristä, jossa julkinen taide, niin pysyvä kuin väliaikainenkin, koetaan uhaksi. Viha auktoriteetteja vastaan kohdistetaan teoksiin, jotka useimmiten ovat nekin yhteiskuntakriittisellä asialla.
Ainoana pitkän tähtäimen ratkaisuna näen taideaineiden vahvemman roolin perusopetuksessa. Kouluilla ei tietenkään riitä tarpeeksi päteviä taideaineiden opettajia. Sen sijaan esimerkiksi kuvataiteilijoiden määrä kasvaa kohisten ja heidän(meidän) toimenkuvaa on laajennettava. Kuntasektorille on luotava byrokraattisesti kevyt malli, jossa koulut voivat ostaa paikallisilta taiteilijaseuroilta asiantuntemusta; opastettuja galleriakierroksia, työhuonevierailuja, taiteilijaesittelyluentoja tai vaikka yhteisöllisen seinämaalausprojektin koulun arkea värittämään.
No comments:
Post a Comment